Tuumat ja tuntumat: Salamapallosta uusin pallopeli Suomeen ja maailmalle

to 9. huhtikuuta 2020 10.52.00

Toukokuussa 1966 julkaistiin Suomen Ladun kiertokirjeessä seuraava ilmoitus: Tervetuloa Suomen Salamapalloliiton perustavaan kokoukseen. Aika: 6.6.-66 klo 6. Paikka SVUL:n toimitalo, Helsinki.

Näin salamapallo sai oman paikkansa ja organisaationsa SVUL:n muiden lajiliittojen joukossa. Tähän saakka merkittävin lajin edistäjä ja pelitapahtumien toteuttaja oli ollut Suomen Latu ja sen jäsenyhdistykset. Nyt tavoitteena oli nostaa salamapallo suurten pallopelien kuten pesäpallon, lentopallon ja sulkapallon rinnalle. Yleensä Tahko onnistui hankkeissaan, mutta kuinka kävi nyt?

”Mihin tässä enää uutta pallopeliä tarvitaan?” Lauri "Tahko" Pihkala kyseli kesällä 1961. Olihan Suomessa silloin vahvasti esillä ”Kuningas Jalkapallo” ja vanhan kuningaspallon rintaperillinen eli pesäpallo sekä tietysti lentopallo, sulkapallo ja pingiskin.

Tahkon mielestä nyt ei ollutkaan kyse uudesta pelistä vaan ”niiden kaikkien kenties vanhimmasta eli vallan alkupelistä”. Tuo alkupeli oli syntynyt Englannin Rugbyssä – Raanunkylässä vuonna 1823 jonakin marraskuun iltana klo 17.00, josta asiasta Tahko oli lukenut kentän laidalle pystytetystä kivitaulusta. Tuolloin 18-vuotias koulupoika William Webb Ellis oli jalkapallosäännöistä poiketen kuljettanut pallon käsissään maaliin. Poika sai tuomionsa, mutta erikoinen kuljetustapa jäi elämään ja kehittymään. Vähitellen siitä tuli suosittu pallopeli, ja säännöt kehittyivät, lukuisia muunnoksia syntyi sekä Iso-Britaniassa että Amerikassa ja myös muissa maissa.

Pihkala seurasi kiinnostuneena tämän pallolajin kehittymistä ja huomasi, että monet ”rugbyn muunnokset olivat lievennettyjä versioita varsinaiseen rajuun peliin verrattuna, ja siksi ne sopivat myös hennompienkin harjoitettavaksi.” Hän antoi niille peleille nimeksi ”hippapallo”, koska lievää koskettamista voitiin verrata kunnon taklaukseen. Näitä hippapallokokeiluja oli tehty Suomessa jo 1930-luvulla, mutta kokeilut olivat Tahkon mielestä ”hapuiluja”.

Tahko oli hyvin pettynyt huippu-urheilumme tuloksiin 1960-luvun alussa. Oli aika panostaa kansan liikuttamiseen ja vahvistaa urheilun perustaa. Siihen soveltui uusi pallopeli, joka sai nimekseen soikkopallo.

Sitä varten Tahko kutsui Skotlannista Suomeen voimistelunopettaja James B. Hoggin - entisen ammattilaispalloilijan, jolle rugby oli sillä hetkellä kaikki kaikessa. Tahko antoi tälle ulkomaalaiselle valmentajalle tehtäväksi kehittää rugbyn sukuinen peli – soveltuen suomalaisiin olosuhteisiin ja meidän kansallemme. Pelin piti täyttää seitsemän vaatimusta:

  • Ei tarvita erikoisvarusteita. Peliä voi harrastaa vaikka avojaloin.
  • Pelin pitää soveltua kaikkiin vuodenaikoihin – myös lumessa pelattavaksi.
  • Sen tulee olla myös taktiikkapeli. ”Pelin ovella matala kynnys, mutta oven takana päämäärä korkealla.”
  • Pelin tulee juoksuttaa paljon. Siinä pitää olla kuitenkin tiheään katkoja. Ottelussa 150-200 pyrähdystä.
  • Sen pitää tarjota kuntouttavaa tekemistä valioille – mutta myös huonompikuntoisille.
  • Katsojille on tarjottava silmänruokaa.
  • Kansainvälisille kentillekin soveltuvaa peliä etsittiin.

Suomen ensimmäinen kansainvälinen ammattivalmentaja aloitti työnsä Vierumäellä. Pelin kehittämiseksi järjestettiin otteluita monien kurssien keskuudessa, ja Mr James Hoggille oli suorastaan kutsumus saada aikaan uusi rugby-peli. Suomen Latu oli vahvasti hankkeessa mukana. 

Ensimmäiset säännöt julkaistiin Latu ja Polku -lehdessä elokuussa 1961. Tahko oli innoissaan: ”Soikkopallo tyydyttää mitä laajimman asiakaspiirin tarpeita.”  Säännöt ovat edelleen voimassa. Ne ovat hyvin yksityiskohtaiset, ja niissä on paljon tahkomaisia ilmaisuja. Periaatehan pelissä on se, että palloa saa kuljettaa vain käsissä eteenpäin. Syötöt ja heitot pitää suorittaa taaksepäin. Joukkueeseen kuuluu kahdeksan pelaajaa. Peliaika on kaksi 30 minuutin jaksoa, ja niiden välillä viiden minuutin lepotauko. Mutta pelaajien määrä voi vaihdella kentän koon mukaan ja myös peliaika vaihtelee osallistujien iän mukaan. Säännöissä on määritelmät ”maalilyönnille”, ”pelastuslyönnille”, ”tyrkkäpallolle”, ”merkkilyönnille” sekä erityisesti erotuomaritoiminnalle.

Näillä säännöillä ryhdyttiin pelaamaan kouluissa, armeijassa, latuyhdistyksissä, monissa yrityksissä ja pihapeleissäkin. Sääntöjen tulkinnassa oli melkoisesti ongelmia, ja erotuomarilla oli suuri työ saada peli kulkemaan, kuten professori Lauri "Tahko" Pihkala oli tarkoittanut. Pelin keksijä osallistui aktiivisesti pelien seuraamiseen mm. Suomen Ladun leiripäivillä ja Vierumäellä.

Tahko oli viimeisinä elinvuosinaan hyvin harmissaan, ettei tämä maailman paras pallopeli saanut harrastajia Suomessa eikä se levinnyt maailmalle. Miksi näin kävi, on sitten oma tarinansa. Ehkäpä Helsingin Sanomat oli oikeassa, kun se arvioi Suomen Ladun ja Tahkon vetämää demonstraatiota marraskuussa 1961: ”Katsojan kannalta suurin puute on siinä, että siitä puuttuu kovuus ja armoton taistelu… ja katsojan on vaikea päästä peliin sisälle.”

 

Ladataan...